Fox Force

On se niin kumma, kun viikonloppuna suunnittelin pitkää lenkkiä Vantaanjoen rannoille ja pitkin Helsinkiä, mutta jostain syystä se auto veti puoleensa ja suunta päätyi kohti Nuuksiota. Miksi tuo jo niin tuttu Nuuksio vaan vetää minua toistuvasti puoleensa? Ehkä siksi, että se osaa aina yllättää postitiivisesti, kuten taas totesin.

Vietin sunnuntain siis lumikenkäillen pitkin metsiä ja järviä. Seurana oli koirani Raakel. Nautimme auringon paisteesta ja hankikannosta, tosin Raakelin mielestä se paikoin oli aika heikkoa. Kiersimme Loppiaisrogaining-rasteja, joita ei metsässä kyllä ollut, mutta antaen jotain suuntaa minne mennä.

Ennen Kattilajärveä löysin maastosta lumikenkien jäljet. Kattilajärven kallioilta näin alhaalla järvellä menevän kolme lumikenkäilijää ja toisella puolella järveä pariskunnan koiran kanssa. Siinä olikin päivän saldo muissa ulkoilijoissa, eli todella yksin saimme matkaa taittaa.

Jännää oli huomata, että toiset lumikenkäilijät olivat menneet aivan rastipisteiden vierestä ohi aivan kuin olisivat olleet niitä kiertämässä. Urjalla en nähnyt ketään, vaikka jäällä jälkiä hiihtäjistä näkyi. Vääräjärvellä meni myös latu. Päätin suunnata takaisin Kattilajärvelle, josko muita retkeilijöitä näkyisi, mutta ei ketään. Ilokseni löysin metsiköstä jännät tassunjäljet. Kaksi liki kämmeneni kokoista tassun jälkeä vierekkäin ja hyppy.. tänään analysoidessa jälkiä epäilyni aiheuttajasta selvisi. Ilves! Onneksi emme kissaan metsässä törmänneet, koska Raakel on tottunut vain pienempiä kisuja kiusaamaan. Olisi voinut mennä maine ” suurena metsästäjänä”.

Kattilajärveltä suuntasimme kohti Velskolan pitkäjärveä. Jälleen yllätykseksemme järvi oli tyhjä. Vain koira haukkui jossain kaukana.

Autolle päästyämme juttelimme parkkipaikalla vanhemman herran kanssa ja ihmettelimme sitä, missä kaikki ihmiset olivat. Miehellä oli aivan mahtavat ikivanhat puusukset. Ehkä ne selittivät miksi hän, lainatakseni hänen sanontaa oli valinnut Nuuksion, eikä niitä “ruuhkalatuja”. Ymmärrän häntä täysin.

Avainsanat: Ilves, Nuuksio, Raakel

Hurrr-rr-rr.. Kylmiä on pidellyt ja luntakin on riittävästi. Hiihtämiseen nimittäin. Itselläni tuo hiihtäminen on tosin hyvin rajallisten sääolosuhteiden juttu. Pakkasta pitää olla, mutta ei liikaa. Elohopean laskiessa alle -15 asteen, en voi kuvitellakaan hiihtämistä. Eniten haittaa näppien jäätyminen, se vie ilon koko hiihdosta. Voitelukin on vaikeaa paukkupakkasilla. Säiden suosiessa hiihtäminen on ihanaa, kunhan  sukset luistavat. Tänä talvena en voi sanoa että kertaakaan olisi voitelu ollut hanskassa. Tai sitten välineeni ovat yksinkertaisesti vain huonot. Hiihto kun on ehdottomasti välineurheilua. Haaveeni Finlandiasta olen siirtänyt ensi vuoteen, Pirkasta puhumattakaan.

Juoksemista sen sijaan pystyy harrastamaan melkein säällä kuin säällä. Viime viikonloppuna mittari näytti -23 ja pakko oli päästä lenkille. Päälle lämpöinen kerrasto, fleece-takki ja kevyt tuulipuku kansanperinteitä kunnioittaen. Kasvoja suojaamaan puffi-liina ja eikun lenkille. Pakko sanoa, että lenkkipolulla ei ollut ruuhkaa. Pari hiihtäjää tuli vastaan. Mietin että olisiko tuo kasvosuojus hyvä tapa harjoitella ikään kuin korkean paikan leiriä, sillä hengittäminen sen läpi oli aika vaivalloista. Lämmin hengitysilma nousi nenänvartta pitkin ylöspäin silmiin ja ripsiin, jotka muutaman kilometrin jälkeen alkoivat näyttää jäätymisen merkkejä. Ranteessa ollut Garminin mittari kylmeni ja jäädytti rannetta, mutta muuten ei tullut kylmä, päinvastoin.

Tänään vierailtiin Miialla oikein porukalla ja herkuteltiin suklaalla, kakulla, pähkinöillä ja ihanalla sitruunatortulla (Kiitos siitä Ile!). Kaiken mässäilyn jälkeen otin jalat alleni ja lönkyttelin kotiin vähän kierrellen Pakilassa ja Torpparinmäessä. Pakkasta oli vain muutama aste, ei tuulta, lumihiutaleet leijailivat kevyesti ilmassa. Keli olisi ollut oiva sivakointiin, mutta pakko se on myöntää, että kyllä tämä juoksu vaan on mun juttu. Askel oli kevyt ja juoksu kulki.

Valencian jälkeen tämän päivän lenkki taisi olla kolmas. Hiljaista on siis pidellyt juoksurintamalla, mutta niin mukavaa se tänään oli ihanassa talvisäässä, että täytyy tulevalla viikolla varmaan joku aamu juosta töihin. Tai ehkä huomenna uskaltaudun pyöränselkään (jos ei pyrytä, eikä ole liiaksi pakkasta). Tämä vilukissa on ehkä vähän liikaakin sään armoilla, vaikkei lenkki ole koskaan kylmäksi jättänyt.

-Sanna

Ei tienneet tytöt mihin lähtivät, kun marras-joulukuussa Miian kanssa kanssa UTMB:n sivujen kautta löydettiin tämä Valencian ultra trail. GR10x järjestettiin siis tammikuun 14. 2012, sopivasti viikko Loppiaisrogainingin jälkeen. Jälkeenpäin voi ajatella että onneksi loppiaisena oltiin parini Mariannen kanssa sen verran hukassa pariin otteeseen, ettei ennätetty tahkota maastoa kuin 34 km:n verran. GR10x:llä oli pituutta luvassa 93 km, sisältäen reilut 3800 m nousua ja 3000 m laskua. Miiakaan ei ollut aikoihin pystynyt kunnolla juoksemaan polvensa vihoitellessa, joten jännitystä paikkojen kestävyyden suhteen oli luvassa.

Reissuun meitä lähti siis Miia, Hannu ja mieheni Ilkka. Hannu on kovakuntoinen triathlonisti samalta työpaikalta Miian ja itseni kanssa. Ilkan kanssa ollaan aloiteltu näitä pitkiä matkoja vuoden 2011 aikana. Miia ja Hannu lähtivät reissuun jo torstaina ja me perjantaina aamupäivästä. Valmistautuminen juoksuun aloitettiin hyvissä ajoin viikolla malton tankkauksella. Lentokoneessa aloitin fiilistelyn Haruki Murakamin kirjalla “Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”. Päähäni syöpyi ajatelma kirjasta: Tuskaa ei voi välttää, kärsimys on vapaaehtoista.

Valencian lentokentälle saavuttuamme, nappasimme taksin ja ajoimme sillä Pucolin kaupunkiin, josta kisa seuraavana aamuna starttaisi. Tapasimme Hannun ja Miian Pucolin monitoimikeskuksessa tms. paikassa, jossa oli juuri alkanut info-tilaisuus GR10x:stä, siellä sai myös numerolaput kisaan, kassin ja t-paidan hienoilla GR10x-painatuksilla. Illalla oli edessä vielä runsas päivällinen, eli viimeinen tankkaus. Yövyimme liikuntakeskuksen jumppasalissa jumppapatjoilla yhdessä monien muiden kisaan osallistujien kanssa.

Aamulla herätyskello soi 4.45, juuri kun oli saanut unen päästä kiinni. Aamupesulle, kisakamat niskaan ja kevyt aamupala napaan. Matkatavaramme luovutimme kisaorganisaattoreille, jotka lupasivat toimittaa ne maaliin. Myös sauvat jätettiin järjestäjille, ne kuljetettaisiin 25 km:n kohdalla olevalle tankkauspisteelle, sillä alkumatka olisi kuulemma liian vaarallinen repussa sojottaville teräville sauvoille.

Kello 6.00 300 urhoollista maastojuoksijaa lähti matkaan Pucolin liikuntakeskukselta kohti La Pobletaa. Meitä ulkolaisia taisi olla yhteensä kahdeksan, joista kanadalaisen kanssa vaihdoimme kuulumisia heti ensimmäisten kilometrien kohdalla. Hannu ja Ilkka lähtivät omille teilleen myöskin heti alussa. Miian kanssa olimme ehkä viimeisen kolmanneksen vauhdissa. Ensimmäiset kilometrit koko porukka meni tiukasti letkassa kohti edessä siintävää vuorta. Tässä vaiheessa oli vielä hyvin pimeää, joten siintävyys ei ollut kummoista, lähinnä pystyimme seuraamaan edessä olevan letkan punaisia takavaloja, jotka tuntuivat menevät kaukana ja korkealla. Noin viiden km:n kuluttua tulikin täysstoppi, letka pysähtyi ja jäimme vuorenrinteelle odottelemaan. Olemattomalla espanjankielellämme saimme selville että edessä olisi ensimmäinen kiipeilyosuus, jonne päästetään vain yksi kerrallaan. Kun meidän vuoro vihdoin noin puolen tunnin odottelun jälkeen tuli, oli edessä nousu pystysuoraa kalliota pitkin. Kallioon oli hakattu kettingit, joista pystyi nappaamaan kiinni ja hivuttamaan itsensä ylös. Tässä vaiheessa mietin, että jos tuolta tipun, niin kyllä kuolen. Mutta ei auttanut, sinne mentiin. Onneksi takana oleva miesporukka lupasi mielellään työntää ja tukea meitä takalistosta, jos suinkin tulisi tarve. Kiivetessä jyrkännettä ylös kalliosta paljastui sopivia pieniä käden tai kengän mentäviä lokosia, joista sai mukavasti tukea. Juuri ennen kuin olin ylhäällä sieltä alkaa kuulua kovaa espanjankielistä sopotusta, kunnes Miian tuttu ääni komentaa hymyilemään. No niin, kuvaajahan se siellä. En muuten onnistunut hymyilemään oikealla hetkellä. Harmi.

Tässä vaiheessa pimeys alkoi muuttumaan hämäräksi, takana vajaa kymmenen kilsaa ja aikaa mennyt reilusti yli tunti. Alun perin suunnittelimme, että kulkisimme 1 km/10 min vauhdilla, mutta jo ennen kisaa kuulimme, että alussa tulee olemaan pätkiä, joissa 2 km:iin saa tuhrattua helposti 40 minuuttia. Ensimmäinen nousu siis takana. Reitin alkupuoliskolla tiukkoja nousuja olisi kolme.

Hetken matkaa juoksimme ylängöllä polkuja pitkin, kunnes alkoi lasku. Juoksimme edelleen poluilla ja alamäki lähti jyrkkenemään. Tässä kohtaa Miia, jolla on hyvin kokemusta vuoristovaelluksista, otti jalat alleen ja antoi rullata. Itselleni tämä oli ensimmäinen alamäki vuoristojuoksussa ja sen kyllä huomasi. Alamäet pitäisi antaa mennä rennon letkeästi rullaten, mutta se on niin kovin vaikeaa kun polku on mitä on, irtokiviä on jatkuvasti reitillä. Varoin ja jännitin ihan liikaa, mikä kostautui sillä, että Miia oli jossain kaukana edessä ja takaa lappasi porukkaa ohi minkä kerkesi. Tähän on tultava loppu ajattelin, rentouduin ja ryhdistäydyin. Lasku oli pitkä ja loppuvaiheessa meno oli minullakin jo rennompaa, joskaan ei vielä niin hyvää kun pitäisi. Miiankin sain kiinni seuraavassa nousussa. Edessä siis toinen rankka nousu. Taas kiivettiin jyrkännettä, hypittiin kivenlohkareilla ja pideltiin kiinni kettingeistä. Seuraava lasku meinasi jäädä viimeisekseni, kun alamäkeä juostessa nyrjäytin, tai paremminkin venäytin, nilkkani. Miia muistutti, että linkuttaa ei saa ja että pitää astua aivan normaalisti. Vaikeatahan se oli, mutta toimi. Kipua ei kauaa tuntunut ja matka saattoi jatkua kuten pitikin, juosten. Ensimmäinen juottopiste noin 15 km:n kohdalla saavutettiin aamun valjetessa. Nappasin matkaan myös ihanan makean mandariinin, joka varmaan oli peräisin jostain paikallisesta tarhasta (niitä nääs riitti).

Edessä oli jälleen tiukka nousu, mutta alkumatkan viimeinen rankka sellainen. Viimeinen nousu oli ehkä fyysisesti uuvuttavin näistä kolmesta. Paljon kivenlohkareista reittiä, jossa kavuttiin ja hypittiin kiveltä toiselle. Nyt kun aurinko oli jo noussut ja näkyvyys hyvä selvisi, että maisemat olivat mitä huikeimmat. Mahtavia maisemia ylös vuorille ja alas laaksoihin.

Polut kulkivat pitkin vuorenrinteitä ihanasti tuoksuvien rosmariini- salvia- ja laventelipuskien lomassa. Laaksoissa oli appelsiinipuutarhoja ja oliivilehtoja. Jos lihakset tekivät töitä, niin mieli lepäsi. Viimeinen kiipeilyosuus oli uuvuttava ja jännittävä, sillä reitti meni kallionkolosta, ikään kuin luolassa hetken. Miiaa ahtaanpaikankammoisena rupesi jännittämään koloon meneminen ja meinasi peruuttaa mun päälleni, mutta ehdin onneksi estää sen, muuten oltaisiin molemmat tipahdettu kiveltä muutamia metrejä alaspäin. Kun kolmas ja kovin nousu oli noustu jatkettiin taas alaspäin, tällä kertaa ei onneksi ihan yhtä jyrkästi. Seuraamme liittyi ekan nousun jonotuksen takana ollut miesporukka, josta Miia saikin ihan oman faninsakin: Jesuksen! Jesuksen veli tai poika on suunnistajia ja oli bongannut Miian nimen osallistujaluettelosta. Heidän kanssaan etenimme laskun kohti toista tankkauspistettä noin 25 km:n kohdalla.

Toista tankkauspistettä emännöi kiivaasti espanjaa puhuva ja hieman englantiakin taitava Manoli, joka minullekin puoli-väkisin iski matkaan pikku-donitsin. Se muuten maistui hyvältä! Itse en omistanut sauvoja, mutta Miialla sellaiset oli matkassa ja Miia nappasi sauvansa aidan vierestä ja ihanasti antoi minulle toisen sauvansa. Seuraava etappi olisikin vasta 18 km:n päässä Gatovan kylässä 43 km:n kohdalla. Matka Gatovaan olisi enemmän tai vähemmän nousua ja laskua.

Matkalla Gatovaan nautimme lämpimästä auringonpaisteesta ja upeista ylängön maisemista. Aiemmin olimme kuoriutuneet jo ohuista takeistamme ja pian oli riisuttava myös irtohihat. Aamun kylmyydestä ei ollut tietoakaan kun aurinko porotti täydeltä taivaalta. Matka eteni mukavasti, saavutimme edellä kulkevia porukoita ja väistelimme vastaan viuhahtelevia maastopyöräilijöitä. Taivalsimme hyvän matkaa hyvin englantia puhuvan harvinaisuuden, Roberton, kanssa. Joitakin kilometrejä ennen Gatovaa Miian polvi ilmoitti että “nyt alkais pian riittää”.  Viimeiset kilsat Gatovaan kuljettiin hyvin rauhassa, välillä pysähdellenkin. Päätettiin, että Miia jättää matkan sinne ja tilaa raatotaksin.

Gatovaan vihdoin päästyämme (noin klo 13 maissa) tuntui kuin olisimme saapuneet juhliin: ruokaa, juomaa ja paljon tuttuja kasvoja matkan varrelta. Harvoin on riisi kastikkeella maistunut niin hyvälle kuin Gatovassa. Pysähdykseni tässä noin puolivälin etapilla kesti arviolta vartin verran, jonka jälkeen lähdin taittamaan jäljellä olevaan 50 km matkaa yksikseni. Seuraavalle juottopisteelle oli matkaa 19 km. Gatovan kylän jälkeen alkoi jyrkkä nousu, jonka jälkeen reitti muuttuikin vaihteeksi helpommaksi. Juoksentelin ylänköisillä teillä ja poluilla välillä itsekseni, välillä parin nuoremman espanjalaisen miehen ja välillä hieman vanhemman espanjalaisen miehen kanssa. Aivan yksin reitillä ei tietenkään tarvitse olla, sillä matkan varrella tulee tutustuttua muihin juoksijoihin ja taivallettua matkaa kimpassa.

Pärjäsin jutuissa hienosti espanjankielen taidollani, jota ei siis oikeastaan ole, mutta kun oikein kovasti yrittää, niin hyvin tulee ymmärretyksi. Ja onhan sitä useita espanjan sanoja iskostunut lomareissuilta ja Almodovarin leffoista mieleen. Kun vihdoin 60 km:n reittimerkki oli näköpiirissä, nostatti se fiiliksiä hurjasti; noin 2/3 matkasta oli takana! Tuossa vaiheessa porukassa oli aiemmin mainitut espanjalaiset miehet ja hetkeä aikaisemmin reitiltä mukaan tarttunut mukava pariskunta. Nyt tuntui siltä, että todellakin selviän tästä ja pääsen maaliin. 62 km:n kohdalla oli juottorasti, jonne taivalsimme porukassa. Tuntui että edellinen tankkauspisteiden välinen matka meni aika helposti ja nopeasti.

Puettuani irtohihat käsiin ja täytettyäni juomarakkoni vedellä lähdin matkaan kohti seuraavaa 74 km:n juottopistettä yksin, kun muut vielä jäivät nauttimaan eväitään. Itse nautiskelin geelejäni ja energiapatukoitani pitkin matkaa usein ylämäkiä kävellessäni. Hämärä alkoi laskeutua, yritin keritä valoisan aikaan niin pitkälle kuin mahdollista, sillä pimeällä vauhtini tuolla vuorenrinteillä hidastuu selkeästi. Pikku-Petzl -otsatuikkuni näytti juuri sen verran valoa että näen minne astun ja heijastavalla maalilla merkityt punavalkoiset reittiopasteet erottuvat hieman kauempaa. Pari kertaa näiden reittiopasteiden bongaaminen ei ollut ihan helppoa. Toisella kertaa lähdimme tämän vanhemman espanjalaisen miehen (My friend) kanssa juoksemaan jo väärään suuntaan kunnes tulimme risteykseen jossa ei opasteita enää ollutkaan. Toisella kertaa jäin johonkin risteykseen odottelemaa “My friend”:iä, jonka tiesin tulevan vähän matkan päässä, kun en itse keksinyt että mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Miia laittoi tekstaria matkalle jossa kehotti olemaan tarkkana reittimerkkien kanssa, porukkaa oli eksynyt sinne. Matka 74 km:n rastille oli taas vaativampaa maastoa ja tuntui kestävän ikuisuuden. Viimein perillä kylässä oli mahtava fiilis, kun juottorasti olikin kahvilassa sisätiloissa ja siellä käytössä oli ihan oikea vessa ja paperiakin! Tilasin tiskiltä kahvin (unohdin tilata sen maidolla ja poltin kivuliaasti suuni), nautin vähän sipsejä, siistiydyin naisten huoneessa, puin takin ylleni ja jatkoin matkaa. Sen verran energiat olivat jo vähissä, että kun tuosta lämpimästä kahvilasta jatkoi matkaa ulos vuoriston pimeyteen, tuli valtava vilu. Lähdin värjötellen vielä väärään suuntaan, mutta tajusin virheeni pian ja palasin edelliseen risteykseen ja jatkoin kohti viimeistä kunnon nousua.

Alun perin olin ajatellut että tämä 75 km:n kohdalla alkava nousu olisi kaikkein rankin ja se hieman pelotti. Aivan turhaan. Reitti meni vuoristoteitä tai hyviä polkuja pitkin, eikä ollut tolkuttoman jyrkkäkään. Edellisen rastin jälkeinen kylmäkin talttui nopeasti kun lähti juoksemaan ja sai veren kiertämään. Koko matkan seuraavalle juottopisteelle taivalsin yksinäni pimeässä vuoristossa, välillä jossain kaukana takana näkyi perässä tulevien otsalamppuja. Matka eteni taas mukavasti kohti viimeistä tankkauspistettä jossain pikkukylässä 82 km:n kohdalla. Olipa mukava päästä taas juttelemaan espanjaksi pitkästä aikaa! Sen verran sekaisin kroppa kai oli, sillä tuolla söin tarjolla olleen banaanin (banaanit eivät todellakaan kuulu normaaliin ruokavaliooni

Viimeiselle etapille lähdin oikein hyvissä voimissa ja virkeällä mielellä. Edessä olisi viimeiset 11 km, se tuntui kovin vähältä. Tästä eteenpäin matka oli pelkkää alamäkeä. Kuten tällä reitillä olin huomannut, alamäet ovat minulle vaativimpia. Yleensä näillä pitkillä matkoilla päässäni soi joku Tuomas Veturin tunnari-biisi tai vastaava, tällä kertaa, erityisesti loppumatkan pimeillä pätkillä, juoksentelin onneksi Jenni Vartiaisen “Tuuli tuule sinne missä muruseni on”-biisin tahdissa. Matka kohti loppua eteni ihan mukavasti vaikka kilometrit tuntuivatkin pitkiltä. Sipsuttelin alamäkiä rennosti eteenpäin. Jossain noin 85 km tienoilla sain Miialta tekstarin että Hannu oli päässyt maaliin. Viimeisessä alamäessä kolautin oikean etuvarpaani kivuliaasti kiveen juuri ennen kuin kolmen nuoren miehen porukka ohitti minut. Yksi heistä puhui englantia ja kyseli mitä kaverilleni (Miialle) oli tapahtunut ja kertoi, että ennen maalia reitti menee vielä edessä siintävän Andillan kylän ohi, etten ennakkoon ilakoisi maaliin pääsystä. Tosiaan olin luullut seuraavan kylän olevan jo maalin La Pobleta. Juuri ennen piskuista Andillaa vastassa oli 90 km:n reittimerkki ja “My friend” ohitti minut viimeisen kerran alamäessa. Hänen alamäkijuoksunsa oli kerrassaan ihailtavaa; mies painoi sauvat levällään rennosti rymisten ihan täysiä alamäkeen.  Andilla oli kaunis pieni vuoristokylä, jonka kapeilla kiveyksillä pari kilsaa ennen maalia otin viimein Ilkan kiinni, joka taivalsi matkaa yhdessä Fabion kanssa. La Pobletan kylän valot siinsivät edessä päin ja musiikki raikasi maalissa. Viimeinen kilometri tuntui melkein jo keveältä. Ilkan ja Fabion kanssa saavuimme maaliin ajassa 17 h 10 min ja saimme mitalit kaulaamme. Maalissa oli tarjolla pizzaa, juomaa ja bussikyyti takaisin Pucoliin.

-Sanna

Avainsanat: GR10-Xtrem, maastojuoksu

Pakkaaminen on aloitettu ja loppuviikosta suuntaamme kohti Valenciaa. Tarkoitus olisi juosta lauantaina 93km Valencian vuoristossa. Tässä linkki kisa sivulle: http://gr10x.com/

Hieman kyllä huolestuttaa polveni tilanne, mutta sen näkee sitten miten kauaksi se kantaa. Sannan jalka voi myös painaa loppiaisrogan jäljiltä, joten jos ei juoksu kulje, niin aina voimme siirtyä rannalle ottamaan aurinkoa. Lauantaiksi on luvattu +22C ja se kyllä piristää sateisen syksyn jälkeen.

Raportoimme lisää ensi viikolla.

-miia-

Loppiaisrogaining 2012 on startannut. Noin 150 lähti metsään ja ensimmäinen on tullut jo maaliinkin. Aurinko on näyttäytynyt ja keli on hyvä. Toivottavasti kaikki viihtyvät metsässä.

Vuosi vaihtui tällä kertaa vähemmän lumisena kuin edellisinä vuosina, mutta pienessä pakkasessa silti.

Loppiainen lähestyy loppiasrogainigin merkeissä. Toisin kuin viime vuonna jännititin sitä, että näkyvätkö rastit lumen alta, nyt jännitän sitä vieläkö rastit ovat pystyssä olevissa puissa. No asia selviää perjantaina.

Ilmoittautuneita joukkueita on tällä hetkellä 91 ja lähtijöitä 166, joten järjestäjillä riittää hommaa. Loin tapantumalle omat alisivut tänne Loppiaisrogaining 2012, joten voitte seurata sieltä lisää Loppiaisen tapahtumia.

Oikein hyvää ja voitokasta vuotta 2012 kaikille!

-miia-

Vihdoinkin saimme perustettua joukkueellemme blogin. Nyt vain toivomme, että saamme myös lukijoita ja heille juttuja luettavaksi. Alku voi olla kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään, niin eiköhän tämäkin blogi ala kukoistamaan.

-miia-